Jäähdytellen

katsoa vain

hieman tunnustellen

rauhoittaa 

tässä

kaiken keskellä

Ystävät

Mä tulin myöhään töistä kotii, etten mä vaan joutus taas kuuntelee. 

Mä pelkään sen ääntä.  Ensin mä pelkäsin vaan sanoi. Mutta se asia tuli jo selväks.

Nyt mä pelkään sitä ääntäki. Mä tunnistan ne sävyt ja siinähä se on ihan mestari. Ku se on fiksu nii se osaa käyttää sillai sanoi ettei ne kuulosta vittuilulle - paitti siitte ku painottaa ja laittaa siihen sen merkityksen, sillä äänellä. Sillai ei jää siitä kiinni ku väittelee. Mää häviin aina.

Vaikka kyllä se sanoo iha tarpeeks suoraakin.

"Sä et osaa, et oo ajoissa, et tiiä, et viitti, et jaksa, et tee noin, et vittu oikeesti, et jaa, et ehdi, et istu et mee et vittu mitään."

Saakohan sitä  hengittää?

Ja sitten mä räjähdän ja huudan takas. 

Hellyyttä mä vähä kaipaisin.  Ja sitä et mä kuulisin siltä, et mä oon hyvä, oikees tai edes rakas. Niinku mä ainaki kuvittele, et joskus oon ollu..

Mut kui mä lopuks selitän tän, et vielä vuosien jälkeen mä oon tässä.  En mä vittu usko tätä itekään.

Jos ja jos. Kertosin jollee? En helevetissä. Riittää et mä oon tässä - emmä vedä muita tähän.

Ja sit on se mahollisuus, et se oonki mä, kun oon se paska. Kuis suuri? Paskako?  

Kaverit. 

Ne kunnioittaa mua. 

Kerran yks sano, et sää aina autat muita. Jaksat. 

En tasan kerro niille.

Mä vielä vähän aikaa kattelen. Jos tää vaikka vielä tästä.

Jossei niin siit mä lähen. Lyömää en rupea.

Alku

Yksi.

Yksi on alku. 

Tästä kasvaa ehkä jotain.